keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Kohti vuotta 2015

Kohta on ohi tämäkin vuosi. Aika rientää kuin ohitteleva mummo kauppajonossa ja kohta huomaa itse olevansa tuo kyseinen mummo ja kiroavansa mielessään kaikki pikkuklopit, koska silloin kuin minä olin nuori annettiin tilaa vanhuksille ja lapsia sai lyödä turpaan.
Joululoma Jyväskylässä alkaa pian olla ohitse ja näin vuoden viimeisenä päivänä on suotavaa vähän heijastella mennyttä. Tai olisi, jos omistaisin tarpeeksi selkeitä mielikuvia vuodesta 2014. Asioita tapahtui, tapahtumissa tuli käytyä, pukuja tehtyä ja kakkuja syötyä. Auringosta sai tarpeekseen, tuulettimet loppuivat kaupoista, työt tuli tehtyä vain ja ainoastaan tietokonetta tuijottaen ja lähitienoon lenkkipolut tulivat tutuiksi.

Joulukalenterin kohtalo oli katkera ja se kaatui viime metreillä kiireeseen ja toiselle puolen Suomea matkaamiseen. Aikomuksena oli kirjoitella vielä lisää Saberistä, point-and-click-peleistä ja animusta. Jääköön ensi vuoteen?

Vuosi 2015 alkaa kiireisissä tunnelmissa. Ehdin juuri ja juuri saapua takaisin kotiin kun viimesilaukset cosplaypukua ja esitystä varten tulee olla valmiina. Jopa loma satojen kilometrien päässä on kulunut ompelukoneen takana tai hiuslakkapilveen tukehtuen. Olen myös kulkenut ajoittain ympäri asuntoa kuulokkeet korvilla ja käyden läpi itsekseen mutisten esitystäni. Isot pojat kertoivat, että liika eläytyminen hengitystä myöten kuulostaa turhan paljon aikuisviihdetähden ulinalta. Mene ja tiedä.
Yukicon 10.1 tulee todennäköisesti menemään täydessä sumussa backstagella pussiin hengittäen ja pelkään olevani ensimmäinen kisaaja koskaan, joka oksentaa haastattelutilanteessa lavalle. Kyllä, aion pistää paremmaksi, Ilona! Muita ennakkofiiliksiä tapahtumasta ei ole ehtinyt nousemaan ja kaikki ajatukseni gravitoituvat automaattisesti NCC-kisan ympärille. Kun esitykset ovat ohitse ja jännitys laukeaa, vannon ottavani paljon rennommin.

Tai ainakin hieman rennommin, hetken hengähdystaukoa kun ei varsinaisesti tule olemaan. Desucon Frostbite ei anna odotuttaa itseään ja olen uskaltautunut lupautumaan ainakin kahteen cosplayryhmään. Ja kun kankaat, peruukit ja tarvikkeet on jo ostettu ja tulossa ihania cosplaypukuja, ei voi enää lähteä perumaan. Urobuchi Genin saapumisen kunniaksi päätin ottaa Butcher-teemaisen viikonlopun myös pukujeni osalta.

Punaista linjaa en ehkä sunnnutain osalta kykene ylläpitämään ja kiireen kohdatessa saatan napata vain jotain vanhaa ja valmista mukaani (kuten Seiban). Sakura Kyokon tekemistä odotan kaikista eniten, enkä malta odottaa että pääsen sysäämään Saberin kaapin pohjalle ja vaihtamaan armorit söpöön mekkoon.

Kaikille niille onnekkaille, jotka vielä lukevat blogiani:

Hyvää uutta vuotta!

lauantai 20. joulukuuta 2014

Luukku 19 & 20 - Work in progress: Saber & panssarit

Varovaista mittausta ja kaaos.
Kun lähdin tekemään Saberia, en oikeasti ollut lainkaan ajatellut minkälaiseen höykytykseen saattaisin joutua. Eihän panssareiden tekeminen niin vaikeaa olisi, etenkin jos käyttää niinkin helppoa materiaalia kuin worbla. Eihän?

Hälytyskellojen ulina alkoi vasta suunnittelu- ja kartoitusvaiheen jälkeen istuessani worbla- ja retkipatjavuoren vieressä ja miettiessä mihin helvettiin olen ryhtynyt. En ole koskaan ennen joutunut kaavoittamaan uudelleen ja uudelleen samoja osia, korjaamaan, muokkaamaan ja kiroilemaan kun nekään osat eivät tunnu istuvan kuten haluaisin. Olen iloinen, että aloitin panssareiden teon jo yli puoli vuotta sitten, näin lähellä tapahtumaa olisin saattanut jo alkaa murtumaan.

Worblan käsittely sen helppouden takia on äärettömän vaikeaa. Materiaali pehmenee ja venyy, repeytyy ja tarttuu itseensä myös ja etenkin silloin, kun et sitä haluaisi. Liika kuumuus aiheuttaa kupruja, liian vähän lämpöä ja materiaali on tönkköä kuin pleksi. En olisi selvinnyt näin pitkälle urakassani, ellei kuumailmapuhaltimeni sisältäisi lämmönsäätönamiskaa. Ja mikäli en olisi aloittanut kaikista pienimmistä osasista ja siirtynyt vasta niiden jälkeen isompiin panssariosiin.
Kertaalleen päällystetty sivupanssari

En myöskään ollut sisäistänyt kuinka tavattoman orgaaninen worblan pinta on ennen kuin pääsin sitä käsittelemään. Mikäli olisin ollut tekemässä jotain muuta, kuin suhteellisen tasaista pintaa, olisin saattanut käyttää armorien pintakäsittelyyn vähemmän aikaa. Luulenkin, että kaikesta suunnittelutyön jälkeisestä hommasta suurin urakka on ollut worblan päällystäminen. Olen tehnyt päällystämisestä ja hiomisesta liukuhihnahommaa: jokin seisoo kuivumassa samalla kun hion toista, kolmannen odottaessa vuoroaan ja niin edelleen. Kaikki huolimattomuudestani johtuneet kolhut ja ilmakuplat olen pakottanut katoamaan tarpeeksi monen päällystyskerroksen alle ja jopa tuhoontuomituksi uskomastani panssarinpalasta tuli lopulta oikein kelpo. Gessoa ja kittiä on kulunut huolestuttavan monen purkin verran.

1. Pelkkä worbla 2. Gessottu worbla 3. Muutamaan kerrokseen gessottu worbla 4. Kitattu 5. En enää edes tiedä ja jumalaa ei ole. Useamman päivän olen saanut puurtaa, että alkuperäinen pinta katoaisi mahdollisimman paljon.
Spottaa kuprut
Tämä oli varmasti tosi hyvä idea kun aloitin.
Olen käyttänyt niin kulhoja, kippoja kuin mallinukkeani avustamaan muotoilu-urakassa, täysin tasaisia pintoja kun Saberissa ei oikein ole. Yksin rintapanssaria tehdessä ajatus kuumasta ilmasta ja kuumasta worblasta ihollani ei juurikaan houkutellut ja lopullinen muotoilu toimi lopulta paremmin kampatun mallinuken kanssa.
Päällekäin rinta- ja käsipanssareissa on kaiken kaikkiaan kaksi kerrosta worblaa (taitoin ylipitkät reunat sisään piiloon voileipä-metodin sijaan), retkipatjaa ja ohutta craft foamia. Yksikin kerros worblaa olisi varmasti riittänyt, mutta jälkiviisaus on paras viisaus. Sentään jätin suorilta käsin softiksen voileipäilyn väliin.
Armorin testailua. Kaikki on vinossa ja mikään ei ole pyhää
Kokonaisuudessaan Saberin panssareihin on kulunut hieman yli yhden rullan verran retkipatjaa, muutaman A3:sen verran softista ja miltei kaksi kokonaista XL-worblalevyä. Jäljelle jääneestä palasta (ja kahdesta silppupussillisesta) saa vielä aikaan jotain pienempää. Onneksi toinen worbla-levy tuli tilattua, yhdestä olisi saanut vain noin puolet aikaiseksi. Kuvia viimepäivien saavutuksista en ole vielä ottanut, mutta rintapanssarini on viimein maalausta vaille valmis. Päästessäni viimein vaihtamaan työpistettä ompelukoneen ääreen ehdin pyöräyttää kaikkien hame- ja mekkokerrosten alle erityislaatuisen muhkeat bloomersit.
Koura. Kuvassa ei bloomerseja.

torstai 18. joulukuuta 2014

Luukku 18 - läskistymisreseptit: mutakakku

Melkein myöhässä, mutta ei aivan!

Kävin viime viikonloppuna pyörähtämässä äitini luona ja jotainhan sinne oli pakko tuliaiseksi viedä. Omenapiirakan tekoon lähteminen olisi vienyt liikaa aikaa ja totuus on, että laiskana ihmisenä pelkkä ajatus omenoiden kuorimisesta aiheutti fyysistä tuskaa. Suklaa sen sijaan ei.

Mutakakku, kaikkien laihduttajien pahin painajainen, suklaahimoisen herkku ja pahasti viattomia kakkulautaselta tuijottava jälkiruoka.

Seurasin tällä kertaa Kinuskikissan ohjetta mutakakun tekoon ja vaikka jätinkin ohjeen marenkilumikeot traumaattisten lapsuuden lumipesumuistojen takia väliin oli kakku kaikin puolin herkullinen. Pehmeä, kuohkea ja ennen kaikkea suklainen. Raa'aksi en keskustaa jättänyt, sillä kakkupalojen leikkaaminen ja kuljetus olisi ollut täyttä kaaosta. Tätä kelpaa viedä sekä tuliaiseksi, että jättää muutama pala sivuun itselle.


Onneksi jouluna ei tarvitse laihduttaa. Sitä varten alkava vuosi on.

keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Luukku 17 - Parempaa katsottavaa

Tiedän etten ole ainoa viihteen suurkuluttaja. Olen kuin lapsi, joka ahtaa suuhun kaksin käsin kaikkea mitä sattuu näkemään ja kuulemaan ja viihteen suhteen olen suhteellisen kaikkiruokainen. Olenkin huomannut että ompelukoneen hellää hurinaa kestää vain niin pitkään ennen kuin seinä tulee vastaan ja pakottava tarve kuunnella jotain muuta polttelee päänupissa. Helpoin tapa on ollut laittaa jonkinlaista taustahälyä pyörimään ympärille, oli hommanani joko maalaus, ompelu tai ihan jokin muu.

Kriteerini ovat kovat. Kielen tulee olla ymmärrettävissä ilman tekstitystä, sillä en välttämättä pysty kyttämään ruutua koko aikaa. Ei elokuvia tai sarjoja joiden seuraaminen vaatii herpaantumatonta keskittymistä, eikä mitään niin koskettavaa, että vollotan. Polyuretaanin veistely mattoveitsellä ja yllättävät wää-ne-pussaa-viimein-kohtaukset eivät sovi yhteen. Länsimaista löytyy onneksi vaikka mitä mistä valita. Huonot, hölmöt tai vähintään keskinkertaiset sarjat ovat parhaita, kun haluaa täyttää aistinsa jollain muullakin kuin liimojen haistelulla.

Lie to me (& Mentalist )

Lie to me perustuu löyhästi amerikkalaisen psykologi Paul Ekmanin tutkimuksiin non-verbaalisesta kommunikoinnista, tunteista ja niihin yhdistettävistä mikroilmeistä sekä valehtelusta. Sarja kertoo tohtori Cal Lightmanista ja hänen työryhmästään, joka saa tehtäväkseen ratkaista erilaisia tilanteita aina murhatutkimuksista pettämisiin. Lie to me muistuttaa paikoittain Mentalistia: molemmat päähenkilöt ovat ei-amerikkalaisia, röyhkeitä, näkevät ihmisten läpi ja usein tietävät olevansa oikeassa. He vähät välittävät poliisien neuvoista tai käskyistä ja molemmilla on enemmän tai vähemmän hitaasti avautuva, synkkä historia. Mentalist on selkeästi näistä kahdesta sarjasta tummasävyisempi, vaikka yhtäläisyyksiä sarjojen premisseissä onkin.

Castle

Ja mikäli kaipaa poliisista piittaamatonta tekijää, Richard Castle on aina valmiina kuin partiolainen. Näppäräsanainen kirjailija auttaa kuumaa naispoliisia (ja tämän kahta apinaa) ratkaisemaan rikoksia ja Nathan Fillion on komea uros - tarvitseeko enempää sanoa? Sarja on juuri niin viihdyttävä, että sen seuraaminen on mukavaa, mutta paikoittain niin hölmösti kirjoitettu, ettei jokaisessa sanassa tarvitse roikkua kaksin käsin. Kevyttä poliisisarjaa kaipaaville ja erityisesti Fillionin hymystä pitäville, suosittelen.

Elementary

.
Kun kuulin jenkeissä tehdystä Sherlock Holmesista oli ensireaktioni inho. Miten klassisen ja ihanan hahmon voisi viedä Amerikkaan tuhoamatta tai vähintään vahingoittamatta sitä? Katsokaa nyt Robert Downey Jr:n Holmesia, eihän se ole edes oikea britti, saati sitten mielikuvissani täydellinen Holmes kuten Jeremy Brett. Päätin kuitenkin ottaa härkää sarvista ja kokeilla mitä Amerikkaan matkannut entinen narkkari Sherlock Holmes ja tämän naispuolinen avustaja, ex-kirurgi Joan Watson oikein ovat miehiään. Karvaaksi pettymyksekseni en saanutkaan hatullista paskaa, vaan Elementary on todella hyvä sarja. Käsikirjoitus on keskimäärin toimiva, hahmot kehittyvät ja käyttäytyvät enemmän tai vähemmän kuten oikeat ihmiset. Holmes on kiinnostava rikkinäisyydessään ja outoudessaan, mutta hahmona kokonainen. Elementaryn ainoa kompastuskivi on Sherlock Holmes: mikäli sarjan ajattelee rikosjännärinä, jonka päähenkilöllä on hassu nimi, kaikki toimii. Adaptaationa mielestäni ei.

Boardwalk Empire

1920-luvun Atlantic City, kieltolaki ja useat päällenivoutuvat tarinat, joiden keskellä seisoo Nucky Thompson (perustuu löyhästi huijari Enoch L. Johnsoniin). Olen heikkona rikossarjoihin, joissa pääpaino on rikoksen tekijöissä, ei niiden estäjissä tai ratkaisijoissa. Kieltolakiaika Amerikassa on myös mielestäni äärimmäisen kiehtovaa ja on mielenkiintoista nähdä historian suurmiehiä (tai hirviöitä) mukana tarinassa.

Futurama

Vuosi 3000: yksisilmäisiä avaruusolentoja, puhuvia alkoholistirobotteja, hullu tiedemies, ökyrikas marsilainen ja yksi ainoa idiootti 2000-luvun Amerikasta. Mikä voisi mennä pieleen? Vaikka en Simpsoneista juuri välitäkään, iskeytyi Futurama tajuntaan kuin todella omituinen happotrippi. Hahmokavalkadi on värikäs ja sanalla sanoen outo: nekin, joiden oletat olevan täysin normaaleja.


Once Upon a Time

Lostin ja Tron: Legacyn käsikirjoittajien tuottama televisiosarja. Storybrooke-nimisen kaupungin rauha muuttuu kun pormestari Regina Millsin adoptiopoika hakee oikean äitinsä kaupunkiin vakuuttuneena, että kaikki kaupungin asukkaat ovat menneisyytensä unohtaneita satuhahmoja: Lumikista pahaan kuningattareen, Samu Sirkasta Hulluun hatuntekijään, ja ilmeisesti uusimmissa jaksoissa huolestuttavasti myös Frozenin Elsasta todella kuumaan Kapteeni Koukkuun. Tarina pallottelee niin hahmojen "oikean" menneisyyden kuin Storybrooken nykyisyyden välillä ja pian huomataan, ettei kotiinpaluu olekaan niin yksinkertaista. Hirvittävän vakavasti Once upon a Timea ei kannata ottaa, sillä pettymykseltä ei voi välttyä. Silmäkarkin takia minä tätä jatkan, en juurikaan muuten.

Katsottu on myös "historiallisia" draamoja niin Rome-, The Borgia- kuin Tudors-sarjojen osalta, seurattu vankilaolosuhteita Kylmässä ringissä ja kytätty silmä kovana CSI:n tutkimuksia. Seuraavana vuorossa on Spartacus, Librarians ja Black Window.

Kaikki elokuvat, joilla on jatko-osia

National Treasuret, Pirates of the Caribbeanit, Hobbitit ja kyllä, jopa ne Robert Downey Jr:n Sherlock Holmesit ja kaikki näiden kaltaiset elokuvat pääsevät katselulistalleni puhtaasti siksi, että vaikka en aina välittäisikään juonesta, hahmoista, käsikirjoituksesta ja saattaisin pitää elokuvia huonoimpina 2000-luvun tuotoksina ja täytenä ajanhukkana, turruttavat ne aistit oikein miellyttävästi. Ja mitä pidempään voin ylläpitää samaa tarinaa takapuoleltani nousematta, sen parempi.
Tuppaan toistuvasti katsomaan hyväksi (tai huonoksi) havaitsemia elokuvia ihan vain niiden tunnelman takia. Saatan tietää kaikki kohtaukset ja hohotella tulevalle jo valmiiksi, mutta tekemisen ohessa taustamelu on mieluisaa. Ja jos niissä räjähtää joku jatko-osasta toiseen, olen valmis katsomaan sitä. Etenkin jos se joku on Jason Statham ja Jason Stathamin lihakset.

tiistai 16. joulukuuta 2014

Luukku 16 - Filleriluukku - Ninja

Suuri tappaja nukkuu unta.

Hiljainen vakooja.
Ninjat ovat äänettömiä, viekkaita ja mustiinpukeutuvia vakoojia, jotka kulkevat jälkiä jättämättä. He sulautuvat ympäristöönsä, eivätkä tosipaikan tullen pelkää mitään. Tosininjoista poiketen, äitini hieman yli vuoden ikäinen, töppöjalkainen ja dumbokorvainen corgi, Ninja ei ole näistä mitään.

Äitini mielestä Ninja on fiksuin koira ikinä, joka ymmärtää puhetta ja tietää mitä ympärillä tapahtuu, vaikka käykin pienen katujyrän voimalla käytössä olevan lumilapion ja haravan kimppuun, haukkuu ohilaukkaaville hevosille ja ketuille, ujostelee muita koiria, tuhoaa niin munakennot, maitopurkit kuin pehmolelut ja pitää kaikkia universumin ihmisiä parhaina asioina ikinä, koskaan, milloinkaan. Etenkin jos ne rapsuttaa vähän korvien takaa.
Yes, this is good.
Corgeille tyypillisesti Ninja nukkuu usein epäluonnollisissa asennoissa selällään, kaikki ketarat taivasta kohti, tai asettuu makaamaan makkaraksi oviaukkojen viereen, jottei kukaan pääse hänen ohitseen tietämättä. Ninja myös tuppaa parkeeraamaan heiluvan corgipyllynsä joskus syliin tai jalkojen päälle, ihan vain ettei kukaan poistu hänen välittömästä läheisyydestään. Vessankin ovelle on pakko seurata, eihän sitä tiedä vaikka ihminen saattaa kadota sen syövereihin. Mikäli talosta poistutaan, on Ninja kärppänä seuraamassa tapahtumia olohuoneen ikkunasta, pienet töppöjalat sohvanreunalle nostettuina.




Et mene mihinkään.

Sammakko sängyn alla.
Corgin verenhimoiselta tuhoamisvimmalta ei voi välttyä. Vaikka kengät, sukat, jalat ja kaukosäätimet jäävätkin pureskelemattam Ninja tietää, milloin päästää tappajavaistot valloilleen. Yksikään pehmolelu, pallo tai purulelu ei kestä Ninjan kuoloniskua. Täytteet lentelevät, kangas repeää ja nappeja paiskoutuu ympäri olohuonetta. Ja kun kohde on taitavasti nujerettu, pehmustesisälmysten levittyessä ympäri murhapaikkaa ja pehmokäärmeen maatessa liikkumatta paikallaan, Ninja poistuu kuin varkain.
Joululahjat on parhaita, kun ne voi tappaa.

Tuholta ei voi välttyä


"Send... help..."


Kamala kiire enkä ehtinyt suunnitella luukkua yhtään. Ottakaa koirakuvia.

maanantai 15. joulukuuta 2014

Luukku 15 - Saber & NCC

Tein sen. Ilmoittauduin Yukiconin Nordic Cosplay Championships-kilpailuun. Vaikka olenkin tästä jo sekä Twitterissä että Facebookissani sanonut tuntuu, että vasta nyt todellisuus on alkanut iskostua tajuntaani. Olen oikeasti ilmoittautunut kisaan, johon vaaditaan sekä taitavasti valmistettu puku, että mieleenpainuva esitys. Oli kyseessä aivovaurio tai ei, olen pakertanut näiden molempien kanssa jo yllättävän pitkään.

Minulla on NCC:llä on pitkä historia, joka toki saattaa suurimmaksi osaksi viettää aikaansa pääni sisälläni. Olin aikeissa osallistua Traconissa 2013 järjestettyyn kisaan, mutta jouduin jättämään sen välistä. Syynä taisi olla keskeneräinen puku tai liika kiire, en ole ihan varma. Tämän vuoden Traconin kisaan en myöskään hakenut, sillä asuin tapahtuman aikaan muuttolaatikoiden keskellä, enkä sen lomassa halunnut tehdä pukuani. Desuconin kilpailut olivat myös automaattisesti pois listalta ja olin luovuttaa toivoni kunnes Yukicon viimein ilmoitti osallistuvansa NCC-karsintoihin. Pukuni näiden muutaman vuoden aikana on pysynyt samana, mutta vasta nyt olen saamassa sen valmiiksi. Viimein saan olla suuri ja mahtava Kuningas Arthur, eli Fate-universumin uskomaton miekkamies, Saber.

Saberin perusversio ja miekka Excalibur valmistuivat jo Desucon Frostbiteen 2013. Olen yhä yllättävän tyytyväinen saavutukseeni ja puku istuu päälläni keskimäärin oikein nätisti. Kerroksia löytyy kolmen vaatteen verran: alta kymmenisen metriä tyllikangasta ja kaksi metalliluuta alushameeseen ommeltuna, jotta painavat mekkokankaat saavat tarvitsemansa nosteen. Valkoinen hihaton alushame on napitettu edestä ja painaa kuin synti, vaikka pysyykin tukevasti päälläni. Halusin paksun valkoisen kankaan, joka kestäisi sekä maalausta ja jota minun ei tarvitsisi vuorittaa. Alareuna on leikattu käsin ja ommeltu tiukalla siksakilla, jottei kangas purkautuisi. Helman kultakuvioita on noin neljäkymmentä ja kukin on maalattu käsin kohdalleen. Joulukuun tehtävänä on vielä leikata, maalata ja ommella jokaiseen kultakuvioon vastaava nahkapala kolmiulotteisuutta ja siisteyttä antamaan.
Päällimmäinen sininen mekko on omaa itsekeskeisyyttäni kunnioittaen miellyttävä. Tämä on yksi vaatteista, joiden lopputulokseen olen tyytyväinen ja jota tahtoisin käyttää useamminkin. Kangas on vuoritettua twilliä ja reunustettu kultaisella vinokanttinauhalla, jota meni pukuun metrikaupalla. Reunoilla olevat kanttinauhat on kukin ommeltu käsin, sillä en halunnut lainkaan ompeleita niiden päälle. Sain muutaman hyvän vinkin kauluksen siistimiseen ja nyt yli vuoden pukua katsellessani olen huomannut myös muutaman muun kohennusta vaativan kohdan. Joululomani Jyväskylässä tulee olemaan täynnä kiroilua ja ompelua.
Kaavoitustestejä
Tämä ei kuitenkaan ole se versio, jonka olen aikeissa tuoda Yukiconin NCC-kisaan. Facebook-sivuani tai twitteriäni seuraavat tietävät, että olen rakentanut nyt vuoden verran Saberin panssaroitua versiota, alunperin viime vuoden Traconin kisaan. Puku on jäänyt takaa-alalle, mutta olen puuhastellut vähän kerrallaan panssareiden parissa, miettinyt ja suunnitellut esitystä ja kerännyt tarvittavia materiaaleja. Olen tehnyt lukemattomia testejä ja kokeiluja, kaavoituksia, mokia ja merkittäviä virheitä armorieni kanssa. Nämä ovat lajiltaan ensimmäiset kunnolliset panssarit ja haluan lopputuloksnen olevan itseäni tyydyttävä. Ja nyt kun loppusuora alkaa viimein häämöttää, en ole aivan varma miten reagoida todellisuuden iskeytyessä ymmärrykseeni.

Saberin peruukki, versio 1.
Uusi on onneksi paljon vaaleampi.
Yukiconin NCC-kisa on liki yhdeksänvuotisen harrastukseni aikana ensimmäinen cosplaykisa, koskaan. En ole ottanut osaa lavakävelyihin tai esityskisoihin, ryhmiin tai muihin. (Valehtelin, olin joskus mukana Kupliin ryhmäkisassa, mutten saanut aikanani pukua valmiiksi, boo.) Olen valinnut pukuni usein käytännöllisyyden takia ja juoksennellyt ympäri tapahtumia pää kolmantena jalkana. Olen toki käynyt lavalla pyörähtämässä jotain kertoja, joko siivoamassa, tuomassa lavasteita tai päätynyt sinne yllättäen pyydettynä. En harrasta teatteria, mutta olen tottunut olemaan kameran kuvauskohteena enkä ole koskaan merkittävästi pelännyt olla yleisön edessä. Ainakaan vielä.

Seuratessani niin tapahtumanjärjestäjänä, kävijänä kuin cosplaymammanakin kisojen järjestämistä, olen alkanut vaatimaan tiettyjä asioita ensimmäiseltä cosplaykisaltani, niinkin hullunkuriselta kuin se kuulostaa. Yksi niistä on lava toimivalla av-laitteistolla ja valoilla. Koen, että konsertti- ja esityslavat antavat niin paljon enemmän esityspainotteisille kisoille, joiden kanssa puusta kyhätyt ja kirkkaassa hallissa pönöttävät lavat eivät voi edes kilpailla. Moni tapahtuma toki nykyään järjestetään paikoissa, joissa nämä kaikki täyttyvät, vaikkakin Desuconin tutusta ja turvallisesta lavasta voin vain unelmoida. Tärkeäksi koen myös kisajärjestelyt niin ennen tapahtumaa kuin tapahtumapäivän aikana. Tämä koskee niin cosplayvastaavia, tuomareita, cosplaymammoja ja erityisesti esityksen suhteen talon/tapahtuman tekniikkaa. Tarpeeksi informaatiota, jotta helposti stressaantuva kisaaja (minä) tietää olevansa perillä tarvittavista asioista ja avuliaita käsiä auttamassa. Yukiconin backstage tuli itselle tutuksi viime tapahtuman cosplaymammailun aikaan ja uskon jo näin pienen tiedon helpottavan varmasti pian nousevaa jännitystä.
Suurin vaatimukseni heti lavan jälkeen on kuitenkin kisaformaatti. Olen alusta asti halunnut ensimmäisen kisani osalta yksilökisan, jossa ruoditaan enemmän tai vähemmän tasapuolisesti sekä esitys, että puku. Vaikken olisikaan aina täysin varma sisäsaumojeni siisteydestä tai kankaan täydellisestä laskeutumisesta, koen harrastuksen käsityöpainotteisena. Samalla haluan yrittää viihdyttää yleisöä ja tuomareita rakentamalla lyhyen tarinan.

En häpeä tai pelkää myöntää mitä olen tekemässä, missä olen mokannut ja mitä materiaaleja olen käyttänyt. Esitykseen liittyviä yksityiskohtia ruodin toki enemmän tapahtuman jälkeen ja jätän esityksen olemaan yllätys tai totaalinen katastrofi. Nyt kädet kyynerpäitä myöten maaleissa ja olohuone pommin jäljiltä, en ole vielä ihan varma kumpaan kallistun.

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Luukku 14 - Super pinky green - contact lenses from Honeycolor

Kun joku jossain päin sosiaalista mediaa mainitsee sanat alennusmyynti, kimppatilaus ja Honeycolor, nousee taivaalle valokiila minun nimelläni. Kutsuhuuto raikaa läpi internetin ja johtojen aina näyttöpäätteelleni asti. On aika ostaa vähän piilolinssejä
(c) HoneyColor

Vaikka tällä kertaa minkäänlaisia alennusmyyntejä ei tainnutkaan olla (toisin kuin muutaman viikon takainen Black friday-tarjous), oli viimeksi hakusessa mukavat, värikkäät ja vihreät linssit, jotka näyttäisivät luonnollisilta ilman ilmiselvää, mustaa reunusta. Värin tuli olla kirkas ja täyteläinen ja näkyä mahdollisuuksien mukaan Marsiin asti. Halusin myös pitkäkestoisen parin, joita kehtaisi käyttää niin karibialaisessa piraatinmetsästäjässä kuin englantilaisessa kuninkaassa. Honeycolor tapansa mukaan toimittaa ja tilaukseen lähti pari Super pinky-sarjan vihreitä piilolinssejä.

Olen aiemmin kuluttanut Geo-sarjaa ja Super Pinky ponnahti heti ensitestin jälkeen lempilinssieni kärkeen. Kaikki mitä halusin, irtosi näistä piilolinsseistä. Geo-sarjan linssit vaikuttivat kaikki hailakoilta etenkin vihreinä ja suurimmassa osassa oli linssin reunassa vahva, musta reunus korostamaan silmien suuruutta. Viimeisimmät Geo-linssini eivät myöskään ollut aivan niin pehmeät kuin olisin kaivannut ja Super pinkyt vastasivat rukouksiini kaikin tavoin.
Normal, no contacts
W/ contacts (different light)
Väri on ensimmäinen asia, joka ponnahtaa esiin ja onkin linssien ehdottomasti paras puoli. Sävy on eloisa ja voimakas ja vaikka linssi onkin reunoiltaan musta, on se huomattavasti vähemmän häiritsevä kuin monissa circle lenseissä. Tumma sävy vaalenee keskustaan, jossa oma värini paistaa hieman ulos. Linssit ovat kooltaan suuremmat kuin iirikseni ja silmät näyttävätkin merkittävästi paremmilta linssien kanssa. Verratessa nyt kuvia, joissa minulla ei ole lainkaan piilolinssejä niihin, joissa sellaiset on, on ero massiivinen. Silmät tulevat esiin paljon paremmin ja lopputulos vaikuttaa hiotummalta (vaikkei se sitä tosiasiassa olisi).
Linssit tuntuvat silmissä ohuilta ja kosteilta ja tuntemukseen piilolinsseisetä tottuu nopeasti. Muutamia kertoja linssi on liikahtanut ja sumentanut hetkellisesti näkökenttää, mutta muuta merkittävää haittaa en ole huomannut. Pitkän päivän jälkeen on toki mukava ottaa linssit pois päästä ja antaa silmien "hengittää", mutta näiden linssien kanssa pärjää helposti pitkänkin päivän.
Size and colour comparison.
With flash
In a costume. Photo by Matias Tukiainen
Honeycolorilta löytyy Super pinky-sarjasta joitain eri värejä ja voin taata, että sävyt ovat voimakkaita. Laajempaa väriskaalaa toivoisin, vaikka perusvärit ihania ovatkin. Lisänä näyttäisi myös olevan violetit sekä kaksi eri punaisen sävyä. Viikon päästä pääsen itse hypistelemään saman sarjan ruskeita linssejä ja arkikäyttöön tahtoisin omaa väriä kirkastamaan vielä siniset Super pinkyt.

Kaiken kaikkiaan olen älyttömän tyytyväinen tähän ostokseen ja tulen varmasti jatkossa tilaamaan lisää Super pinkyja. Otan mielelläni vastaan myös ehdotuksia muista värikkäistä piilolinsseistä, jotka ovat mukavia päässä, oli ne Honeycolorilta tai ei!

Comfort 4,5/5
Color 5/5 ♥
Enlargement 5/5
Price 5/5